Tämä on järjestyksessä kolmas aloittamani blogi. Siitä huolimatta en ole kovinkaan kokenut bloggaaja (ai että inhoan tuota sanaa), joten turha odottaa liikoja.
Anyway, aloitin tämän blogin alunperin ajatuksenani kirjoittaa elämästä ja muusta paranemismyönteiseen sävyyn, löytää tie valaistukseen ja saada taivaalta satamaan suklaata joka ei lihota (insert some laughter here).
Mutta koska en osaa positiivisuutta sen enempää kuin mitään muutakaan, jätin sellaiset hömpötykset omaan arvoonsa ja sukelsin tyynesti omaan, tuttuun angstiini.
Blogin ulkonäkö ja luultavasti bannerikin tulee muuttumaan hurjasti tulevina viikkoina (en ole järin tyytyväinen kumpaankaan, pitää warettaa uudempi versio photoshopista ennen banneri kakkosen askertelua ja käyttää aikaa blogipohjien saloihin tutustumiseen).
Ja jos asia ei jo selväksi tullut, kirjoitan blogia siis vain itseäni varten. Toki lukijat ja varsinkin kommenit ovat aina tervetulleita, mutta koska säälittävä elämäni pyörii itsekkäästi vain oman napani ympärillä, en jaksa keskittyä ihmisten miellyttämiseen näin anonyymina internetin ihmeellisessä maailmassa. Toivottavasti-ei-niin-epätoivoinen yritykseni on siis pysyä täysin anonyymina, edelliset blogikokeiluni päättyivät ikävästi siihen, että eräät, joiden en olisi halunnut asioistani sen enempää tietävän, saivat selville identiteettini, mistä ei seurannut mitään erityisen mukavaa (lue: ahdistuin liikaa, kammosin mahdollisia sosiaalisia tilanteita ko. henkilöiden kanssa ja poistin mm. irc-galleriatunnukseni).
Unilääkkeet ja kellonaika alkavat jo vaikuttaa muutenkin köyhään ajatuksenjuoksuuni negatiivisesti, joten selitän nopeasti perusasiat ja aloitan oikean kirjoittelun huomenna tai joskus. Tästä taitaa kyllä tulla joka tapauksessa oikea megapostaus.
Seuraavat kuvailut ovat puoliksi omaa keittiöpsykologista pohdiskeluani, puoliksi erinäisten psykiatrisetien ja sairaanhoitajatätien diagnosoimia suuria totuuksia.
Olen aina ollut äänekäs ja huomiota herättävä lapsi. Ala-asteen opettajanikin sanoi, että elämäni tulisi luultavasti olemaan helpompaa kun olisin vanhempi, olin kai niin pikkuvanhakin ja aina oikeassa oleva muka-aikuinen. Vanhempani erosivat ollessani nelivuotias, ja olen nykyiseen lähes kahdeksaantoista ikävuoteeni mennessä asunut kolmessa ja puolessa kaupungissa ja muuttanut yhteensä kymmenen tai yksitoista kertaa. Lisäksi olen ollut noin neljässä eri päiväkodissa (joista en kylläkään muista juuri mitään), kahdella eri ala-asteella, kamalalla yläasteella ja tällä hetkellä sinnittelen lukiossa venyttäen opintojani neljään vuoteen lintsailemalla pakollisten kurssien tunneilta ja käymällä muutamalla jännällä taidekurssilla silloin kun huvittaa.
Ensimmäisen kerran päädyin psykiatriseen hoitoon jo ala-asteen kolmannella. Kuten sanottua, olin hankala ja temperamenttinen lapsi, joka herätti huomiota ihmisissä ja oli kaiken lisäksi muuttanut juuri toiselta puolelta Suomea erääseen pahamaineiseen kehä kolmosen ulkopuolella sijaitsevaan kaupungintapaiseen. Luvassa oli siis loistava tulevaisuus luokan nyrkkeilysäkkinä ja yleisenä syntipukkina.
Yläasteelle tultaessa olin kokenut luultavasti jo jonkinmoisia masennusoireita ja käynyt siis terapiantapaisessakin. Yläasteella kuolukiusaaminen paheni, vaikka olin valinnut koulun, jossa ei ollut juurikaan oppilaita edellisestä koulustani. Koska en alistunut perinteiseen koulukiusatun surkimuksen rooliin vaan tappelin vastaan kirjaimellisesti kynsin hampain, minut passitettiin tuhmana ja tottelemattomana tyttölapsena suoraan koulukuraattorin kautta nuorisopsykiatriselle polikliniikalle. Vihaisena teininä en tietenkään osannut tai halunnut ottaa opettajien ja psykologi-ihmisten tarjoamaa tukea vastaan ja kävin luultavasti yhteensä kahdessa tai kolmessa eri paikassa selittämässä niitä näitä muutaman kerran viikossa tai kuukaudessa. Tässä vaiheessa minua ei siis oltu diagnosoitu, lähinna omaa ymmärtämättömyyttäni kun en kertonut oikeastaan mitään järkevää, vaan jauhoin siitä kuinka luokallani terrorisoivat paskiaiset pitäisi lähettää hullujenhuoneelle eikä minua.
Tässä vaiheessa orastava masennukseni ja itsevihani purkautui siis verrattain lievästi ja lähinnä ulospäin, verbaalisesti ja yleensä muita ihmisiä kohtaan (ts. puolustukseksi kiusaajia vastaan). Itse en pitänyt itseäni sen enempää ongelmaisena, mitä nyt vain paskana ihmisenä joka vain aiheuttaa hankaluuksia ja on tiellä ja turha ja parempi kuolleena ynnä muuta sellaista. Oho, itseinhoni siis olikin jo aika mittavaa.
Yhdeksännen luokan keväällä kiusaaminen hellitti, pääsin haluamaani lukioon ja luulin jo että elämä hymyilisi minullekin. Pahin oli kuitenkin vasta edessä.
Lukion ensimmäisen luokan syyslukukauden ajan elin jonkinlaisessa huojentuneessa transsissa. Minullakin voi olla kavereita, mennä hyvin ja muuta mukavaa! Asiat eivät kuitenkaan aina ole sitä miltä näyttävät.
Jossain vaiheessa syys- ja kevätlukukauden taitteessa, en jaksa muistaa tarkalleen milloin, aloin erkaantua lukiossa tutustumistani ihmisistä. Vaillinaisten lapsuudenaikaisten sosiaalisten suhteideni vuoksi en oikein osannut hahmottaa teini-ikäisten julmaa ryhmien- ja parinmuodostushierarkiaa ja -järjestelmää, joten kelkasta tipahtaminen oli helpompaa kuin uskottekaan. Kevätlukukauden suoriuduin koulusta ja elämästä lähes ilman sosiaalista kanssakäymistä. Oli minulla yksi ystävä, mutta hänestä lisää joskus toiste. Ei kovinkaan mielenkiintoinen tapaus.
Lukion ensimmäisen ja toisen välisestä kesälomasta en muista näin suoralta kädeltä juuri mitään. Päivät vain ajelehtivat eteenpäin, mutta jaksoin vain hymyillä ja suorittaa. Lukion toiselle mennessäni masennusoireet syvenivät, kuvaan astui entistä suurempi itseinho ja syömishäiriönpoikanen.
Nyt nukahdan pystyyn, jännittävä tarina jarkuu huomenna.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti