Näin jatkuu jännittävä elämäntarinani.
Tosiaan, lukion toisella eristäydyin jäljelläolevista kavereistani ja keskityin lähinnä angstaamiseen ja lenkkeilyyn. Marraskuussa muutimme Helsinkiin, ja samoihin aikoihin kyllästyin elämääni. En kuitenkaan vetänyt ranteitani auki, vaan hakeuduin hoitoon kouluterveydenhoitajan kautta. Tämä on varmaankin ollut elämäni paras eli ainoa hyvä päätös. Syyslukukauden aikana laihduin vain viitisen kiloa. Alitajuisesti olen aina omistanut verrattain hyvän itsesuojeluvaiston, joka on estänyt minua mm. viiltelemästä ja lopettamasta syömistä. Toki olen paastoillut pari päivää silloin tällöin ja raaputellut emokliseemäisesti ranteeni sisäpintaa partakoneenterällä, mutta mitään dramaattista ei ole vielä päässyt tapahtumaan. Kotioloissa olen aina jaksanut hymyillä ja feikata ja koulussakin olen onnistunut tähän asti pysyttelemään siinä kahdeksan ja puolen keskiarvossa. Peruskoulun päättötodistkseni keskiarvo oli 9.2, joten jonkinlaista opiskelumotivaation laskua on huomattavissa, mutta ei mitään hälyttävää. Tämä pätee muuhunkin elämääni. Olen aina ollut päällisin puolin kunnossa, iloinen ja pärjäävä, mutta pääni sisällä sekaisin kuin seinäkello.
Viime vuoden joululoma meni muistaakseni hyvin, kevätlukukauden alussa kävin kolme kertaa arviointikäynnillä ja kahdesti haastattelussa Helsingin nuorisopsykiatrisella polikliniikalla. Minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus ja hoitoni arvioitiin tarpeelliseksi mutta itsemurhavaaran puuttuessa ei kiireelliseksi. Näillä tapaamisilla olin kuitenkin tuttuun tapaani vähätellyt ongelmiani enkä ollut täysin rehellinen. Oman työntekijäni ja viikottaiset terapiakäyntini sain vähän ennen kesäloman alkua. Tässä vaiheessa aloin olla rehellisempi itselleni ja muille ongelmistani, ja diagnoosini vaihtui vakavaan masennukseen ja sen lisäksi sain jonkin epämääräisen syömishäiriödiagnoosin. Painoa minulta oli tähän mennessä pudonnut kymmenisen kiloa, ja syömiseni oli kieltämättä häiriintynyttä. Ennen syömishäröilyä painoindeksini oli 23.7 ja pidin itseäni lihavana. Alimmillaan painoindeksini on ollut 18.9 ja pidin silloinkin itseäni lihavana. Nykyään (eli syömisteni suunnilleen normalisoiduttua) samainen indeksi näyttää lukemaa 19.6, olen edelleen mielestäni lihava, mutta en jaksa keskittyä laihduttamiseen juuri nyt. Mistään vakavasta ei siis tässä suhteessa ilmeisesti ole koskaan ollut kyse. Mutta se painoista ja numeroista, äskeisen suklaalevyn ja lakupussin jälkeen en halua ajatella moisia asioita.
Palataan siis vammaisen elämäni nykyiseen tilaan. Viime kesäloma meni syömisvammailuja lukuun ottamatta verrattain hyvin, sain jopa muutaman uuden ystävän ja aloin puhua niinkutsutuista ongelmistani avoimemmin.
Kesäloman jälkeen menin lukion kolmannelle ja yritin käydä koulua kuin kunnon oppilas. Tähän mennessä perhesuhteissani oli tapahtunut jos jonkinlaista muutosta, mutta niistä ja perheestäni yleensä selitän joskus myöhemmin. Anygays, syksyllä kolmihenkinen perheemme muutti yhteen erään kaksihenkisen perheen kanssa toiselle puolelle helsinkiä kerrostalon ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan melko mukavaan parkettilattiaiseen asuntoon. Uuden viisihenkisen perheemme elämä näytti sujuvan mallikkaasti, minä en ollut suuremmaksi häiriöksi ja kaikki vaikutti niin kivalta kuin mielentilani antoi myöten (puhun siis subjektiivisesti omista kokemuksistani, en todellakaan terrorisoinut perheemme ilmapiiriä sekoiluillani, päin vastoin, olin aivan yhtä pirteä ja päällisin puolin kunnossa kuin yhtä ennenkin. Elämäni on aina ollut yhtä tekohymyä, mutta sen kääntöpuolesta ja pääni sisäisestä sekamelskasta tulen tulevaisuudessa kirjoittamaan Macbookini näppäimistö sauhuten).
Kunnes eräänä päivänä uusioperheemme 12-vuotias kuopus viilteli ranteensa auki melkein itsemurhayritykseksi kutsuttavalla tavalla ja päätyi pariksi viikoksi lasten akuuttipsykiatriselle osastolle. Hänellä oli omat, minusta täysin riippumattomat ongelmansa, mutta yleisen mielenlaatuni huomioon ottaen tunsin tapahtuneesta melkoista syyllisyyttä. Tässä vaiheessa jäljellä olevien kolmen luultavasti täysjärkisen perheenjäsenemme mielenterveys alkoi järkkyä, luultavasti eniten äitini, joka lähes yhdeksän vuotta joutui kuuntelemaan oman tyttärensä valituksia ja toiveita kuolemasta ja sitten kohtaamaan silmästä silmään toisen lapsen vastaavat tavoitteet. Syyllisyydentuntoni ja muun selittämättömän takia sulkeuduin entisestään, lopetin vastikään aloittamani äidilleni ja perheelleni avautumisen, ja terapiakäyntejäni lisättiin kahteen kertaan viikossa.
Nykyinen tilanteeni on siis lyhyesti sanottuna se, että olen oman itseni kanssa suuremmissa ristiriidoissa kuin koskaan, ja lisäksi perheemme yrittää pitää itseään kasassa katteettomien lupausten ja katkeamattoman tekohymyjen virran voimin.
Kirjoitan perheestäni, ystävistäni ja muusta verrattain surkeasta sosiaalisuudestani lisää joskus toiste.
Hups, unohdin tänään ottaa lääkkeeni. No samapa se, kohta on ilta. En ole liikkunut tänään mihinkään kotoa, istun sohvalla yöpaidassa mukailoisen perheeni hääriessä keittiössä ja jossain.
Nälkä, vaikka olenkin tänään jo mainittujen lakujen ja suklaiden lisäksi syönyt vaikka mitä. No, läski kun olen niin menenpäs tästä syömään lisää. Om nom.
Tässäpä pieni loppukevennys:
Lolcats: I'm lovin' 'em.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti