Eilen oli harvinaisen kamala päivä. Söin liikaa ja itkin. Illalla puhuin äidilleni kaikesta ja itkin lisää. Äiti-parkakin taisi itkeä. Minun sekoiluni ajaa jo valmiiksi sekaisin olevan perheenikin vielä enemmän sekaisin. Aiemmin päivällä päätin olla oikeasti ensimmäisen kerran rehellinen rakkaalle terapiahenkilölleni ja kertoa kunnolla, valehtelematta ja vähättelemättä kaikista hulluista, irrationaalisista ja sekavista itsetuhoajatuksistani, mikä ei loppupelissä osottautunut kovinkaan hyväksi ideaksi. Itkin taas ja jouduin puhumaan itseni pois pussista osastolle joutumisen suhteen. En ole koskaan ollut minkäänlaisella osastolla, vaikka sellaista on minulle useampaan kertaan ehdoteltukin. Enhän minä voi joutua osastolle. Osastolle, joka on täynnä ihmisiä, joilla on oikeita ongelmia, BMI 10-luurankoja ja masentuneita, joilla on takanaan kymmenen itsemurhayritystä ja kädet täynnä syviä viltelyarpia. Enhän minä, joka olen ensin epäonnistunut elämässäni hyvänä ihmisenä ja sen jälkeen huonona, voi viedä kallista ja valtion varoja kuluttavaa laitospaikkaa joltain, joka oikeasti sitä tarvitsisi.
Olen epäonnistunut, epämääräinen epäihminen. Epäonnistunut masentunut ihminen enkä edes kunnolla syömisongelmainen. Minähän syön (liikaakin), käyn koulussa (yleensä, en tänään, enkä oikeastaan eilenkään), pääsen aamulla sängystä ylös, käyn terapiassa, otan lääkkeeni ilman riskiä yliannostuksesta (vaikka on sekin käynyt mielessä), en viiltele (paljoa, mitä nyt eilen vähän ja ennen sitä vielä vähemmän joskus yläasteella) koska en osaa enkä uskalla ja pelkään kipua sekä inhoan veren siivoamista, niin että minullako muka ongelma? Ja kaiken lisäksi olen kaikkien mahdollisten lääkärin suorittamien ja analysoimien verikokeiden, testien ja mittaustulosten perusteella fyysisesti täysin kunnossa, mitä nyt kuukautiset ovat vähän epämääräiset mutta se on kuulemma ihan normaalia. Jes, en ole kuin vain päästäni sekaisin ja sieltäkään en tarpeeksi hyvin tai huonosti.
Olisi niin helppoa vain heittäytyä hulluksi, tehdä niin kuin huvittaa, juosta päin tiiliseinää, popsia bentsoja kuin pastilleja Läkerol-askista ja juoda tequilaa päälle, viiltää ranteensa auki tuntematta kipua eikä herätä koskaan siivoamaan sotkua. Mutta ei, minä en ole edes oikeasti masentunut kun vielä jaksan ajatella muiden ihmisten miellyttämistä ja tunteita ja yhteiskuntamme odottamaa suoriutumista. Samaa ikuista suorittamisen pakkoa, joka ajaa yhä useammat syvemmälle ja syvemmälle itsetuhoisuuteen. Suureellisesti voisin lopettaa angstisen paatokseni kliseiseen toteamukseen yhteiskuntamme suorittamiskeskeisyyden tuhoavuudesta, mutta koska en jaksa ajatella enää yhtäkään hienoa, tekotaiteellisesti muodostettua virkettä, lopetan tänne avautumisen ennen kuin se riistäytyy käsistä ja menen keittämään teetä ja raaputtelemaan rannettani lusikalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti